Omalle kohdalleni osui vakava sairaus 2 vuotta sitten. Kävin mielessäni koko taudin kirjon ” peikkoineen ” ja fyysisine rasituksineen. Jäin heti diagnoosin kuultuani pois töistä. Aiemmin ei poissaoloja ollut ! Aloin näin valmistautumaan henkisesti tautiin ajan kanssa. Sanotaan , että työ auttaa ja vie ajatukset muualle , tottahan sekin on. Mutta minä halusin ajatukseni juuri tautiin ja tulevaan – halusin valmistautua ja varmistautua Oli aikaa orientoitua tulevaan hoitoon askel kerrallaan . Etsin tietoa taudista , olin utelias mikä ja miten tämä ”peikko ” minua ohjailee ja miten se mahdollisesti nujerretaan. :shout: Oli monta käyntiä eri vastaanotoilla , oli monta pitkää 2 viikkoista odotellessa soittoja ? En työn lomassa olisi pystynyt rauhoittumaan näiden käyntien aikana. Aina varauduin henkisesti pahimpaan. Lopulta oli leikkaus , pieni siisti operaatio. Kainalot olivat ” puhtaat ” eikä tauti ollut levinnyt. Pian leikkauksen jälkeen alkoivat solumyrkkyhoidot joka 3. viikko , 6 kertaa. En jäänyt odottamaan tukan lähtöä, pyysin kampaajan ajamaan hiukseni heti pois. Oli kuuma kesä ja hiuksettomuus ei häirinnyt minua mitenkään. Ostin kauniita värikkäitä huiveja ja sidoin ne turbaanin muotoon päähäni. Käytin isoja värikkäitä korvakoruja ja värikkäitä vaatteita. Kotona olin ilman huivia. Soluhoidot eivät tuoneet muita oireita kuin hirvittävän voimakkaan viikon pituisen väsymyksen, se hoitui nukkumalla. Tietenkin se uni oli raskasta ja erilaista. Makuaisti hävisi ajoittain. Viimeinen hoitojakso oli ns. iisi , 25 kertaa sädehoitoa. Taksi vei 25 päivänä Helsinkiin sädetykseen , joka kesti n. 3 min. sen jälkeen takaisin kotiin. Nämä hoidot kestin urheasti. Olin niin urhea, että väsymys iski jälkikäteen. Voimat vaan meni. Pienin” askelin ” aloin hankkia paluuta arkeen. Saatoin tuntea aamulla , että jaksaa vaikka mitä, mutta eihän se niin mennyt.. Töihin lähtöä suositeltiin hyvin nopeasti hoitojen jälkeen. Olin rehellinen itselleni , totesin avoimesti sanoja säästämättä , mitään kaunistelematta, olevani vielä työkyvytön! Nyt voin todeta , että voimia alkaa löytyä ja pystyn nauttimaan ulkoilusta ja elämästä. Kuitenkin kaikki on yhä rajallista. Yksi asia /askare kerrallaan. Rauhallinen hetki pitää löytää päivästä ja on levättävä. Toivon, että vointini säilyisi näinkin hyvin, mutta olkapäällä se ” peikko ” istuu päivittäin, mutta olen oppinut suhtautumaan olkapääasukkiin lempeämmin. Se mikä ei tapa se vahvistaa. Kiitos luojalle , että saan elää tässä ja nyt <3 Ihaninta maailmassa on pieni lapsenlapseni , jolle minulla on ollut aikaa ja olen saanut /saan nauttia hänen seurastaan aina kun mahdollista <3 Tämä pieni suloinen lapsi , on ollut paras muusani nostamaan minut ” jaloilleen ” ja nauttimaan näistä päivistä <3 Kiitos mummin muru <3
