Olen tässä miettinyt sitä kun joskus vanhenen , jos luoja suo minun vanheta tosi vanhaksi.Toivoisin , että lähelläni olisi rakkaita ihmisiä jotka ohjaisivat minua oikeaan suuntaan , kun arkeni alkaa horjua. Minut otettaisiin vakavasti ja arvokkaasti. Itse voin sanoa, että rakas läheiseni alkoi voimiltaan hiipua fyysisesti ja psyykkisesti kolmisen vuotta sitten. Toki huomasin hänen arjessaan muutoksia , mutta ehkä en tarpeeksi hyvin. Toki infosin häntä hoitavalle taholle , mutta jotenkin jonkinlainen välinpitämättömyys oli ilmassa.Minulle ei infottu kaikkea. Itse asuin satojen kilometrien päässä , joten en jokaista hetkeä pystynyt valvomaan. Tapahtui todella huolestuttavia asioita vanhuksen arjessa. Hän pelkäsi sairaalaa ylikaiken ja osasi salata sairauksiaan ja kaatumisiaan ym. hoitotaholta.Viimeksi tavatessamme hän kertoi minulle huolestuttavia asioita. Siinäpä miettimistä missä vaiheessa on puututtava siinä määrin vanhuksen elämään ja uskallettava tomia ” häntä vastaan” hänen ajatuksiaan ja tekoja puntaroitava eettisellä puntarilla. Jokaisella on vastuu lähimmäisestä ja oikealla tavalla osattava tukea vanhuutta – nimenomaan rehellisyyden kautta. Uskallettava katsoa totuutta silmiin , puhua aroistakin asioista.. Jälkikäteen on vaikea ratkoa asioiden oikeaa laitaa.
